Kuka seisoo vierelläsi kun pitkospuut loppuvat?

HUOMENTA TIIMI. Tänään puhutaan yhdestä tärkeimmistä kasvun mittareista: kenen kanssa lähdet matkalle, kun kartta on epäselvä ja kahvi on kallista.

Moni kysyy minulta, miten tunnistaa oikea ihminen rinnalle. Vastaan aina energisesti, että oikea ihminen näkyy siinä vaiheessa kun mukavuusalue loppuu. Kun lento on aikainen, jalat väsyvät, kaupunki on vieras ja keskustelu ei kanna itsestään, silloin alkaa näkyä mikä on yhteyttä ja mikä on vain kaunis ajatus siitä.

Minulla oli kerran sellainen reissu, joka opetti tämän lopullisesti. Kaunis ihminen, hienot puitteet, jopa vähän turhaa loistoa ympärillä. Ajattelin, että ehkä oikea tunnelma synnyttää oikean yhteyden. Että jos vie toisen tarpeeksi kauniiseen paikkaan, kahden ihmisen välinen hiljaisuus muuttuisi merkitykselliseksi eikä vaivaantuneeksi.

Ei muuttunut.

Ja se on hyvä uutinen. Siinä kohtaa kasvu alkaa. Ei silloin kun kaikki tuntuu kevyeltä, vaan silloin kun joutuu myöntämään, että pelkkä toive ei kanna ketään Pariisiin eikä takaisin. Jos jokainen lause pitää selittää kuin improvisoitu Wikipedia-artikkeli, kyse ei ehkä ole syvyydestä vaan siitä, että seisoo väärällä vuorella väärän ihmisen kanssa ja yrittää nimetä sumua näkyväksi maisemaksi.

Nykyään sanon valmennuksissani näin: älä valitse rinnallesi ihmistä, joka näyttää hyvältä huippukuvassa. Valitse se, jonka kanssa kestät myös pitkospuut, sateen ja sen hetken, kun kumpikaan ei jaksa esittää.

Tämä on tietenkin se kohta, jossa hyvinvointipuhuja hymyilee leveästi ja kertoo oppineensa rajat, vetovoiman lait ja tietoisen vuorovaikutuksen salat. Ja olenhan minä oppinutkin. Olen oppinut hengittämään ennen kuin odotan viestiä. Olen oppinut, ettei jokainen kaunis kasvo ole koti. Olen oppinut, että joskus ihminen ei ole sinulle väärä siksi että hän olisi paha, vaan siksi että teidän välillänne on kylmä huone, jossa kaikki sanat palelevat.

Silti myönnän tämän: joistakin ihmisistä irti päästäminen ei tunnu voitolta vaan siltä kuin sulkisi hotellihuoneen oven kaupungissa, johon ei koskaan oikeasti ehtinyt saapua.

Mutta eteenpäin mennään, rakkaat huipunrakentajat. Me emme jää terminaaliin makaamaan. Me otamme opit mukaan, suoristamme ryhdin, juomme veden, katsomme aamuun ja kysymme: kuka oikeasti kulkee vierelläni, kun maisema ei enää auta?

Jos haluat minut puhumaan tästä teemasta työyhteisöösi, tapahtumaasi tai valmennuspäivään, Jalmarin puhujapalvelut ovat avoinna. Puhun muun muassa rajoista, ihmissuhdedynamiikasta, henkilökohtaisesta kasvusta ja siitä, miten erottaa aito yhteys omasta kuvitelmastaan.

Tämän päivän muistutus: kaikki matkat eivät vie perille, mutta jokainen paljastaa jotain. Ja joskus se paljastus on se ainoa matkamuisto, joka kannattaa säästää.