Kaukana kaikesta — tai ehkä ei niinkään kaukana
Joskus kirjoitan runoja. En mainosta sitä useimmille. Mutta tämä on yksi niistä asioista joita en enää häpeä. ——— Se runo syntyi eräänä syksynä kun olin täysin hukassa. Ei dramaattisesti hukassa — ei mitään kriisiä. Vain se hiljainen, tasainen tunne että jokin on kaukana. Tavoittamattomissa. Toiveiden saari. Jokainen tietää sen tunteen. Kirjoitin kuvan mielessäni: tummuva ilta, aallokon ääni, palmut, tähtitaivas. Paikkaa ei ollut olemassa oikeasti. Mutta kuva oli niin selkeä. Tarkka. Kuin muisto jostakin jota ei ole koskaan tapahtunut. Kaukana kaikest tää toiveiden saari. Ymmärsin myöhemmin mitä se merkitsi. Se ei ollut paikka. Se oli tila — se hetki jolloin olet täysin läsnä, kokonaan oma itsesi, ilman suorituspaineita, ilman rooleja. Hetki jolloin kiireen pauhu jää kauas. Kaikki muut tuhlaa aikaansa sinne pauhuun. Sinä et. Meillä kaikilla on se saari muistoissamme. Ehkä se on jokin yksittäinen ilta joskus vuosia sitten. Ehkä jonkin ihmisen ka...