Intoputki

Muistan erään talvisen viikon muutama vuosi sitten. Tapasin jonkun. Ei mitään suunnitelmallista — elämä vain niin järjesti. Me juttelimme. Me naurettiin. Kävelimme yöllä kaupungilla. Hän sanoi asioita, joita en ollut kuullut ennen. Tai ehkä olin kuullut, mutta ei silloin tavalla, joka olisi tuntunut oikealta. Se oli vain viikko. Ehkä vähemmän. Sitten hän meni. Tai minä menin. En enää muista kumpaan suuntaan tiet erkautuivat. Sillä ei ehkä ole väliä. Olen puhunut lukemattomia kertoja lavalla siitä, kuinka arvioimme kohtaamisia niiden keston mukaan. Haluamme pitkiä suhteita, vakiintuneita verkostoja, lojaaleja kumppanuuksia. Ne ovat tärkeitä. En kiistä sitä. Mutta jotain oleellista katoaa, jos emme osaa arvostaa myös ohikulkijoita. Ohikulkija voi opettaa enemmän kuin vuosikymmenen kumppani. Se johtuu siitä, että lyhyessä kohtaamisessa ei ehdi rakentaa suojia. Et ole vielä oppinut esittämään itsesi heille parhaassa valossa. He näkevät sinut sellaisena kuin olet — ja sinä...

Tein muutama vuosi sitten päätöksen, joka on muovannut lähes kaiken sen jälkeen. Perusteellisen pohdinnan jälkeen tulin siihen johtopäätökseen, että edellytyksiä yhteistyön jatkamiselle ei enää ollut. Kirjoitin sen itselleni muistiin melkein noin, juuri noin. Kuin pöytäkirjaan. Ehkä se kuulostaa kylmältä. Mutta joskus ainoa tapa tehdä oikein on sanoa asiat niin kuin ne ovat — ilman tunteiden pyörrettä, ilman toivoa toivon perään. Pragmaattisuus ja periaatteellisuus kohtasivat, ja valitsin periaatteen. Kyse oli ihmissuhteesta — ystävyydestä, tai sen kaltaisesta — johon olin investoinut. Paljon. Ja joka oli alkanut viedä enemmän kuin antoi. Ei pahanlaatuisesti. Ei yhdellä dramaattisella hetkellä. Vain kuormaa joka kasaantui, kunnes yksi viikonloppu jokin murtui. Palaute jonka sain kun sanoin mitä ajattelin? Kuulkaa, se ei ollut helläkätistä. Mutta palautteen saaminen on osa kasvua. Vaikka se tulisi kovana. Vaikka se osuisi. Siitä opin jotain joka on pysynyt mukana: toimin...