Intoputki

Oletko koskaan ajatellut, että unelmoit väärin? Minä makasin sängyssäni. Tuuli vinkui ikkunoissa ja auringon aamusäteet yrittivät saada minua piristymään. Olin vihainen, ruma ja lihava — tai ainakin tunsin niin. Tunsin itseni vanhaksi ennen aikojaan. Mietin, mihin elämäni on menossa. Mutta se oli viesti. Se epätoivo, se viha — se oli herätys. Oivalsin, että ihmiset haaveilevat väärin. He haaveilevat lottovoitosta, hienosta autosta, matkasta jonnekin kauas. Mutta he eivät uskalla haaveilla tekevänsä itse jotain, joka mahdollistaisi ne asiat. He odottavat, että elämä tapahtuu heille — sen sijaan että he tekisivät elämästä sellaista, jota haluavat elää. Minä tein sen saman virheen vuosia. Haaveilin Pariisista, mutta en tehnyt töitä sen eteen. Haaveilin taiteesta, mutta en tarttunut siveltimeen. Olin eksynyt omiin ajatuksiini. Sitten ymmärsin: unelmat pitää yhdistää arkeen. Pitää haaveilla sellaisesta arjesta, joka mahdollistaa ne asiat, joita oikeasti haluaa. Ei lottoarvonnasta...

Istuin eilen kahvilassa ja kirjoitin ylös tavoitteitani. Tiedättekö, sellainen fiilis kun aurinko paistaa suoraan ikkunasta, kahvi on juuri sopivan lämpöistä, ja koko maailma tuntuu mahdolliselta? Mietin, mitä haluan seuraavalta viideltä vuodelta. Lista oli pitkä. Vuorikiipeilyä. Kirja. Puhujamatkoja ulkomaille. Sellainen pieni talo jossain missä sataa paljon, mutta aurinko paistaa juuri silloin kun sen pitää. Sitten pysähdyin. Montako kertaa olen kirjoittanut saman listan? Montako kertaa olen ajatellut, että "kunpa vaan..." ja jäänyt odottamaan? Tässä on se juttu: tavoitteet eivät toteudu sillä, että haluat niitä kovasti. Ne toteutuvat sillä, että teet tilaa niille. Et vaadi, et vaadi, et vaadi — vaan annat niille luvan tapahtua. Kuulostaa pehmeältä? Ehkä. Mutta se on vaikeinta mitä olen koskaan oppinut. Kun lopetin vaatimasta, aloin saada. Kun lopetin huutamasta, aloin kuulla. Kun lopetin juoksemasta, pääsin perille. Muistan ajan, jolloin ajattelin, e...

Joskus kirjoitan runoja. En mainosta sitä useimmille. Mutta tämä on yksi niistä asioista joita en enää häpeä. ——— Se runo syntyi eräänä syksynä kun olin täysin hukassa. Ei dramaattisesti hukassa — ei mitään kriisiä. Vain se hiljainen, tasainen tunne että jokin on kaukana. Tavoittamattomissa. Toiveiden saari. Jokainen tietää sen tunteen. Kirjoitin kuvan mielessäni: tummuva ilta, aallokon ääni, palmut, tähtitaivas. Paikkaa ei ollut olemassa oikeasti. Mutta kuva oli niin selkeä. Tarkka. Kuin muisto jostakin jota ei ole koskaan tapahtunut. Kaukana kaikest tää toiveiden saari. Ymmärsin myöhemmin mitä se merkitsi. Se ei ollut paikka. Se oli tila — se hetki jolloin olet täysin läsnä, kokonaan oma itsesi, ilman suorituspaineita, ilman rooleja. Hetki jolloin kiireen pauhu jää kauas. Kaikki muut tuhlaa aikaansa sinne pauhuun. Sinä et. Meillä kaikilla on se saari muistoissamme. Ehkä se on jokin yksittäinen ilta joskus vuosia sitten. Ehkä jonkin ihmisen ka...