Kaukana kaikesta — tai ehkä ei niinkään kaukana

Joskus kirjoitan runoja. En mainosta sitä useimmille.

Mutta tämä on yksi niistä asioista joita en enää häpeä.

———

Se runo syntyi eräänä syksynä kun olin täysin hukassa. Ei dramaattisesti hukassa — ei mitään kriisiä. Vain se hiljainen, tasainen tunne että jokin on kaukana. Tavoittamattomissa. Toiveiden saari.

Jokainen tietää sen tunteen.

Kirjoitin kuvan mielessäni: tummuva ilta, aallokon ääni, palmut, tähtitaivas. Paikkaa ei ollut olemassa oikeasti. Mutta kuva oli niin selkeä. Tarkka. Kuin muisto jostakin jota ei ole koskaan tapahtunut.

Kaukana kaikest tää toiveiden saari.

Ymmärsin myöhemmin mitä se merkitsi.

Se ei ollut paikka. Se oli tila — se hetki jolloin olet täysin läsnä, kokonaan oma itsesi, ilman suorituspaineita, ilman rooleja. Hetki jolloin kiireen pauhu jää kauas. Kaikki muut tuhlaa aikaansa sinne pauhuun. Sinä et.

Meillä kaikilla on se saari muistoissamme. Ehkä se on jokin yksittäinen ilta joskus vuosia sitten. Ehkä jonkin ihmisen kanssa. Ehkä yksin, kun taivas aukesi ja tähdet rakensivat sillan johonkin suurempaan.

On muistoissa aina se hiljainen ilta. Tummuva taivas ja tähtien silta.

En osannut silloin pitää kiinni siitä hetkestä. Nyt tiedän: kiinni pitäminen ei ollut tarkoituskaan.

Tarkoitus oli muistaa.

Tarkoitus oli kantaa se mukana — ei paikkana johon palata, vaan kompassina. Suuntana. Muistutuksena siitä millainen olo on kun olet oikeasti kotonasi itsessäsi.

Sisäinen Karibia ei vaadi lentolippua. Se vaatii pysähtymisen.

Tällä viikolla: kirjoita yksi lause. Missä oli sinun toiveiden saaresi? Milloin olit viimeksi siellä — oikeasti siellä, ei vain kehosi vaan koko sinä?

Se saari ei ole kadonnut. Se odottaa tähtien sillalla.

🎤 Jalmari puhuu läsnäolosta, sisäisestä suunnasta ja siitä mitä löydät kun pysähdyt tarpeeksi kauan. Speaking-pyynnöt: intoputki@gmail.com