Jotkut ihmiset kävelevät elämääsi juuri hetkeksi — mutta se on täsmälleen oikein

Muistan erään talvisen viikon muutama vuosi sitten.

Tapasin jonkun. Ei mitään suunnitelmallista — elämä vain niin järjesti. Me juttelimme. Me naurettiin. Kävelimme yöllä kaupungilla. Hän sanoi asioita, joita en ollut kuullut ennen. Tai ehkä olin kuullut, mutta ei silloin tavalla, joka olisi tuntunut oikealta.

Se oli vain viikko. Ehkä vähemmän.

Sitten hän meni. Tai minä menin. En enää muista kumpaan suuntaan tiet erkautuivat. Sillä ei ehkä ole väliä.

Olen puhunut lukemattomia kertoja lavalla siitä, kuinka arvioimme kohtaamisia niiden keston mukaan. Haluamme pitkiä suhteita, vakiintuneita verkostoja, lojaaleja kumppanuuksia. Ne ovat tärkeitä. En kiistä sitä.

Mutta jotain oleellista katoaa, jos emme osaa arvostaa myös ohikulkijoita.

Ohikulkija voi opettaa enemmän kuin vuosikymmenen kumppani.

Se johtuu siitä, että lyhyessä kohtaamisessa ei ehdi rakentaa suojia. Et ole vielä oppinut esittämään itsesi heille parhaassa valossa. He näkevät sinut sellaisena kuin olet — ja sinä näet heidät.

Se viikko muistutti minua siitä, mitä aidossa yhteydessä on kyse. Ei sopimuksista. Ei tulevaisuuden suunnitelmista. Vain siitä, että kaksi ihmistä on samassa hetkessä, kokonaan läsnä.

Kysyn toisinaan workshopeissani: "Koska viimeksi tulit kokonaan nähdyksi?" Huone hiljenee. Useimmat joutuvat miettimään kauan.

Et ehkä löydä vastausta pitkistä suhteista. Ehkä löydät sen joltain tuntemattomalta junassa. Kahvilassa. Talviselta yökävelyltä, joka ei johtanut mihinkään — paitsi johonkin, mitä et vielä osannut nimetä.

Annetaan ohikulkijoille lupa olla merkityksellisiä. Ilman, että meidän täytyy tehdä heistä pysyviä.

— Jalmari

Jalmari on puhuja ja life coach, joka työskentelee yhteyden, läsnäolon ja merkityksellisten kohtaamisten teemojen parissa. Kysy puhujakeikoista ja coaching-paketeista: jalmari@intoputki.fi